Maailman suurin uutistoimisto kertoi hyviä uutisia kaikille näkymättömyydestä haaveileville: näkymättömyys on mahdollista lähitulevaisuudessa.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Keksintö on  pahasti myöhässä. Näkymätön ihminen on jo olemassa. Nainen huomaa muuttuneensa jossain vaiheessa näkymättömäksi eikä siihen tarvita poppakonsteja. Riittää kun tulee tiettyyn ikään niin kuin Junnu Vainio laulaa miehistä. Keski-ikään tullessaan nainen huomaa piankin, ettei enää ole vastakkaisen sukupuolen kiinnostuneiden katseiden kohde. Sitä ikään kuin muuttuu huomaamattomaksi, jonka ohi tai läpi katseet kulkevat. Katsetta seuratessasi huomaat, että takanasi tai vierelläsi käveleekin joku hehkeämpi tytteli, joka vie kaiken huomion.

 

Hetken aikaa sitä tuntee itsensä jotenkin haikeaksi, mutta toisaalta tapahtunut voi olla vapauttavakin. Naisiahan aina syytetään siitä, että he meikkaavat ja pukeutuvat vain miehiä varten. Nyt on täysi oikeus tehdä sitä vain itseään varten ihan omaksi ilokseen.

 

Toki komea nuori mies on mukava katseltava tällaisen vanhemmankin tyttösen silmissä. Muistuukin mieleeni eräs pyöräretki perheen kanssa. Pysähdyimme ostamaan tienvarren mansikkakioskilta mansikoita. Myyjänä oli mukavannäköinen nuori mies. Jälkeenpäin mansikoita syödessämme poikani totesi, että kylläpä äiti tuijotti tuota myyjäpoikaa kuin haukka matoa.

 

Joka kesäinen yleisönosastojen kirjoittelun aihe on näkymättömän naisen kesäpukeutuminen. Häntä kritisoidaan liian kireistä ja niukoista vaatteista, jotka saavat ylimääräiset kilot pursuamaan yli saumojen ja joskus saumanvarojenkin. Vastauksissaan nämä tällaiset tylleröt kiihtyneinä ilmoittavat, että sama asia se on miestenkin kanssa, ei ole hauska näky suuri kaljamahakaan lyhyiden sortsien yläpuolella. Ja taas ottelu päättyy ratkaisemattomaan jatkuakseen seuraavana kesänä.

 

Näkymätön nainen ei enää synnytä eikä ole poissa työstä lasten sairastaessa, hän puurtaa ahkerasti eikä ole vaivojensa vanki. Näkymätön nainen ei kuitenkaan kelpaa enää työnantajille, jos sattuisi tarvitsemaan uuden työpaikan. Hän on liian vanha eikä opi enää uusia työtapoja. Avoimiin työpaikkoihin halutaan nuori, hyvin koulutettu ja pitkän työkokemuksen omaava. Näkymätön nainen huomaa joutuneensa jäteastiaan. Hän on kuitenkin joutunut työpaikassaan ensimmäisenä oppimaan uudet työmenetelmät. Miespuoliset työkaverit ovat kantaneet hänen pöydälleen tietokoneen ja ilmoittaneet, että nyt sitten työskentelet tällä. Itse he eivät mokomaa laitetta huoli pöydälleen ja jos huolivatkin käyttävät sitä pasianssin pelaamiseen. 

 

Vanha juttu kertookin eräästä työpaikasta, jossa leijona söi joka päivä yhden johtajan eikä kukaan huomannut mitään. Sitten se erehtyi syömään siivoojan eli sen näkymättömän naisen ja siitäkös nousi suuri haloo kun roskakasat vain suurenivat.

 

Näkymättömäksi muuttunut nainen suuntaakin energiansa muualle. Hän iloitsee lapsenlapsistaan, joille hän ei todellakaan ole näkymätön, harrastaa monenlaisia asioita, opiskelee, käy teatterissa ja taidenäyttelyissä. Katsokaapa vaikka teatteriyleisöä. Suurin osa katsojista on naisväkeä. Joukossa saattaa olla muutama mieskin, mutta he näyttävät jotenkin tuskaisilta ja väliajalla heidän katseensa harhailee etsien ulospääsyä ja vapautta. Näkymättömien naisten joukot sen sijaan kalkattavat iloisesti kahvikuppiensa ja viinilasiensa äärellä. Suomen kulttuurielämän pitääkin pystyssä näkymätön nainen, ehtymätön luonnonvara.

 

Ainon huoneen nurkasta kuuluu rapinaa ja Aino herää. Ra­pina lisääntyy. Aino nousee istumaan sängyssään. Mitähän kummaa se mahtaa olla?

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

-      Kuka siellä? Aino kysyy.

-      Minä olen joulutonttu, kuuluu nurkasta.

-      Mikä se on? Aino ihmettelee.

-      Me olemme joulupukin apulaisia. Me joulutontut olemme liikkeellä vain ennen joulua ja joulu­aattona, nurkasta vastataan.

-      Tule esiin, Aino vaatii.

 

Joulutonttu kurkistaa nurkasta kaapin takaa. Sillä on punaiset posket ja punainen hiippalakki. Joulutonttu hymyilee leveästi.

 

-        Terve, Aino! se tervehtii.

-        Mistä sinä tiedät nimeni? Aino ihmettelee.

-        Joulutontut tietävät kaiken, tonttu ilmoittaa.

-        Vai niin, Aino sanoo. – Mitä sinä oikein teet täällä minun huo­neessani?

-        Joulupukki lähetti minut ottamaan selvää pienten lasten lahjatoiveista. - Tiedätkö sinä, kuka joulupukki on? tonttu tiedustelee.

-        Olen minä kerran sellaisen tavannut. Se oli silloin kun me, isi, äiti ja minä olimme jouluna kaukana Annin ja Miikan luona. Mummu ja pappakin olivat siellä. Minä hieman pelkäsin sitä.

-        Miksi? tonttu kysyy.

-        No kun se oli hieman pelottavan näköinen, enkä ole sel­laista ennen tavannut. Sillä oli pitkä valkoinen parta ja punainen nuttu ja isot huopatossut. Antoi se kyllä minulle joululahjoja, vauvanuken ja kirjan ja sukat ja pi­pon ja …

-        Ei joulupukkia tarvitse pelätä, se on ystävällinen olento, joulutonttu vakuuttaa.

-        Ei kai sitten, Aino tuumii vaisusti.

-        Minä opetan sinut kirjoittamaan joululahjatoiveesi pape­rille ja vien sen sitten joulupukille, tonttu ilmoittaa. Onko sinulla paperia ja kynää?

 

Aino pomppaa sängystä ja rientää pöydän luokse.

 

-        Täällä on paperia ja kynä.

-        Hyvä, sanoo joulutonttu. – Kirjoitetaan nyt ylös ne lahja­toiveet.

-        Mutta enhän minä osaa vielä kirjoittaa, Aino valittaa.

-        Kyllä sinä osaat, minä opetan, tonttu vakuuttaa. – Laita nyt vain kynä paperille. Kas noin!

 

Ihme ja kumma tapahtuu kun Aino koskettaa kynällä paperia. Kirjoitusta ilmestyy ihan itsestään.

 

-        Minä osaan kirjoittaa, Aino riemastuu.

-        Eihän se ole yhtään vaikeatakaan, tonttu vakuuttaa.

 

Aino kirjoittaa pitkän listan joululahjatoiveita.

 

-        Ehkä joulupukki ei voikaan tuoda noita kaikkia lahjoja, joulutonttu epäilee.

-        Miksei? Aino ihmettelee.

-        Maailmassa on paljon muitakin lapsia, jotka tarvitsevat myös lahjoja, tonttu valistaa.

-        Kai minä voin ottaa tästä pois muutaman, Aino lupaa.

-        Hyvä juttu, tonttu sanoo.

-        Nyt se on valmis, Aino iloitsee. – Vietkö sen nyt joulupu­kille?

-        Ihan varmasti, tonttu lupaa. – Hei, hei!

-        Heippa, Aino vastaa.

 

Aamulla Aino herää ja muistaa, että joulutonttu vieraili yöllä hänen huoneessaan. Joululahja­lista! Sehän on vielä pöydällä! Joulutonttu ei muistanutkaan ottaa sitä mu­kaansa. Aino juoksee isän ja äidin makuuhuoneeseen.

 

-        Ei se joulutonttu ottanutkaan listaa mukaansa, Aino va­littaa.

-        Mitä kummaa? äiti ja isä ihmettelevät yhteen äänen.

-        Joulutonttu kävi yöllä ja lupasi viedä listan joulupukille, Aino selvittää. – Se lupasi opettaa kirjoittamaan. Ja minä osasin ja kirjoitin ihan itse. Katsokaa vaikka!

 

Isä ja äiti tutkivat kirjoitusta. Paperi on täynnä kaikenlaisia kiemuroita ja viivoja, joita ei kylläkään voi tavalliseksi kirjoituk­seksi sanoa, mutta onhan se Ainon omaa kirjoitusta.

 

-        Älä sure Aino, isi ja äiti lähettävät tämän joulupukille pos­tissa, vanhemmat lohduttavat.

-        Kivaa, Aino iloitsee.

 

Ja niin Aino jää iloisena odottamaan joulua ja joulupukkia.

 

Reipas äitini oli päättänyt ostaa perheeseemme henkilöauton ja soitti siltä istumalta autoliikkeeseen. Ajokorttia ei kummallakaan vanhemmistani ollut eikä mitään tietoa henkilöautoista muutenkaan, mutta ei se haitannut.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kupla tuli taloon

 

Paikkakunnalla asuva tuttu automyyjä hurautti pihaan myytävällä autolla. Muita autoja ei edes katseltu ja niin siitä tuli perheenjäsenemme. Isä rakensi sille jopa autotallin.

 

Auto oli vähän käytetty Volkswagen 1300. Se oli väriltään tumman vihreä, saksaksi javagrün. Autolla oli kansan keskuudessa monia lempinimiä kuten volkkari, volsu, kupla, pahnis, pahnanpuhallin jne. Viimeiset nimet johtuivat varmaan auton moottorin säksättävästä käyntiäänestä.

Olin vuosi aikaisemmin ollut autokoulussa ja saanut ajokortin, vaikka kerran ajoharjoittelun aikana ajoinkin ojaan. Vanhemmillani oli siis oma hovikuski valmiina eikä autoa tarvinnut makuuttaa turhan panttina autotallissa. Rahat ajokorttia varten olin hankkinut siihen aikaan eli 1960-luvun loppupuolella nuorison keskuuteen markkinoidulla nuorisotalletustilillä. Pankit ja valtiovalta olivat huolestuneita nuorison rahankäytöstä ja säästämisen edistämiseksi keksittiin nuorisotalletustili. Kun olit säästänyt tilille 25 markkaa kahdeksana kuukautena vuodessa, osallistuit arvontaan. Voitin arvonnassa pienen määrän rahaa ja niin ajokorttirahat olivat koossa.

 

Helppo käyttää

 

Kupla oli pieni auto, jolla oli suuri kääntösäde. Naisen käyttöön se sopi erinomaisen hyvin. Vettä ei siihen tarvinnut laittaa kuin pissapoikaan, koska auto oli ilmajäähdytteinen. Jäähdytyksestä johtuen autossa ei ollut kovin kummoista lämmityslaitetta, mutta eipä ollut huolta jäähdytysnesteen jäätymisestäkään. Parhaiten lämmitys toimi kun piti kuskin puoleista pikkuista kolmionmuotoista sivuikkunaa auki. Silloin tuulilasiin tuli sopivan kokoinen huurtumaton kohta, josta näki muunkin liikenteen.

 

Talvella auto oli aivan lyömätön. Se lähti käyntiin kovimmillakin pakkasilla ja suuren rengaskoon takia se kulki hyvin myös muutaman kymmenen sentin auraamattomassa lumihangessa, mikä maalla asuvalle oli tuiki tärkeä ominaisuus.

 

Autossa oli myös joitakin mitättömiä huonoja puolia. Sen erikoisuus eli astinlaudat rupesivat aika ajoin lerppumaan ja jouduin niitä hitsauttamaan korjaamolla ennen katsastusta. Syy oli tietenkin minussa itsessäni, sillä astinlautoihin oli kätevää kopistella kengistä lunta ennen autoon astumista. Öljyä oli aina mittatikun ylälaitaan saakka, kun bensiiniä sekoittui öljyn sekaan. Auton moottori sijaitsi sen takaosassa, joten tuulisella ilmalla ratista täytyi pitää hyvin kiinni, että pysyi tiellä. Jotkut kuulemma säilyttivät hiekkasäkkiä etupellin alla tavaratilassa, jotta ohjattavuus pysyisi vakaampana.

 

Uskollinen palvelija

 

Bensaahan se tietysti kulutti aika huimasti, mutta onneksi muut kulut olivat pienet. Tuolta ajalta muistuukin mieleeni eräs asia, jota nykyään ei enää ole tarjolla. En nimittäin koskaan laittanut itse bensaa tankkiin huoltoasemalla. Kun ajoin huoltoasemalle mittarin eteen, niin heti sisältä ryntäsi avulias nuori poika bensaa liruttamaan. Nykyisillä huoltoasemilla sellaista palvelua ei enää saakaan.

 

Kuplan elämän ehtoopuolella sattui kolari, jossa eräs nuorten poikien auto tönäisi sen ojan pientareelle. Onneksi vastapuolen vakuutus korvasi vahingot, vaikka jo hetken pelkäsinkin, että tiemme eroavat ja vakuutusyhtiö lunastaa auton.

 

Kaiken kaikkiaan Kupla oli auto, joka palveli perhettämme uskollisesti ja vähäeleisesti ja kun muutin pois kotoa, sain sen mukaani.

 

Ympyrä on sulkeutunut

 

Kuplan jälkeen omassa perheessäni on ollut montakin autoa, mutta ei toista samalla tavalla mieleen jäänyttä. Tuskin edes muistan kaikkien merkkiä rekisterinumeroista puhumattakaan. Ympyrä on sulkeutunut. Olen taas palannut Volkswagen-merkkiseen autoon ja saan taas toimia hovikuskina.

 

Kuplan historiaa

 

Volkswagen, suomeksi kansanauto, oli Adolf Hitlerin keksintö yksinkertaisesta jokaisen työtätekevän perheen ulottuvilla olevasta henkilöautosta. Autolla oli kuuluisa suunnittelija Ferdinand Porsche. Valmistus alkoi Saksassa vuonna 1939. Vuonna 1972 Kupla-mallista tuli historian myydyin automalli. Autoa valmistettiin Saksassa vuoteen 1978 saakka ja sen jälkeen Brasiliassa ja Meksikossa. Sen valmistus lopetettiin vuonna 2003. Nykyään valmistetaan New Beetle-retromallia, joka perustuu alkuperäisen Kuplan muotoiluun.

 

Historiatiedot ja kuva:

www.volkswagen.fi-sivustolta